Onko oikeutettua kirjoittaa runoja rakkaudesta päivänä, jona maailma tuntuu olevan yhtä isoa hallitsematonta ydinkoetta, säästöjä siellä ja tuhoja täällä? Onko oikein syytää kynästään, tai näppäimistöstään, siirappia ja sydämensirpaleita, vaikka tietää, että pitäisi ottaa kantaa, sanoa jotain järkevää, muistaa mediaseksikkyys, uhota naisten oikeuksien puolesta, olla yleensäkin pelkkää mieltä. Mitä jos tahtoo vain kävellä kaiken tuon ylitse ja ohitse, kaivautua peiton alle ja itkeä, haaveilla häistä ja lapsista, olla pieni, pettynyt ja pelästynyt ja täysin läpeensä rakastunut? Mitä jos haluaa kolmekymppisenä kirjoittaa kimalaisista ja huumasta, ei humalaisista ja kiimasta? Voiko ja saako sellainen ihminen olla vakavasti otettava yhteisön jäsen? Runoilija? Tai ylipäätään olemassa?
Näistä kysymyksistä on vastuussa se epävarma ja ylioppinut kunnon kansalainen, joka halajaa kuulua joukkoon ja käyttää energiansa todistellakseen sekä itselleen että muille, että on kaikesta huolimatta ihan ok tyyppi. Se vouhottaa ympäriinsä päivät pitkät ja kaiken aikaa kuitenkin salaa odottaa iltaa, jolloin kaikki sen kysymykset saavat vastauksen, tai eivät oikeastaan vastausta vaan ne yksinkertaisesti katoavat. Nimittäin iltaisin makuuhuoneen seinät laajenevat universumin mukana ja sänky nousee ilmaan, sen lentoa saapuu ohjaamaan ikiaikainen haaveilija, jolle rakkaus raastinrautoineen on ihmisyyttä itseään. Se saa käyttää sanoja kuten ”sielunrauha”, ”tähtipöly” ja ”enkelinsiipi” ja laskea koko painonsa noiden sanojen varaan niiden edes värähtämättä.
Noilla kahdella on välillä hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja, tosin yleensä pilvipilotti vain hymyilee myötätuntoista hymyään ja antaa ammattiahdistujan höpötellä omiaan. Toisinaan ahdistuja nappaa kynänsä ja kirjoittaa muistiin, mitä se pienestä ikkunastaan avaruuslennoilla näkee. Päivänvalossa nuo muistiinpanot näyttävät usein suloisen epäolennaisilta, hymähdyksellä kuitatuilta raapustuksilta. Mutta lemmenlaivan kapteeni ei antanutkaan niiden jäädä muistikirjan kansien väliin piiloon, se halusi nostaa ne aurinkoon koko maailman nähtäväksi, sillä sille ne ovat koko maailma. Eikä pienen ihmisen kannata alkaa universumin kanssa vänkäämään, siitä syntyy useimmiten joukkotuhoase tai aivohalvaus, omissa mittakaavoissaan toistensa vastineita molemmat parit.
***
Kirjoittaja on tamperelainen taiteilija Hanna-Mari Ojala, jonka esikoisrunoteos Tässä maassa siirappi on harvinaista herkkua – runoja rakkaudesta on juuri ilmestynyt. (Saatavilla Mediapinnan nettisivuilta). Ojala voitti vuonna 2017 Lahden Runomaraton ry:n Hullunhieno Suomi? -runovideokilpailun videoteoksellaan Mieleni minun.